Oikeudenmukaisesti vihreä onkin punaista

Johan Kvarnström (SDP).

https://sorsafoundation.fi/sosialidemokratia-2020-luvulla/

Johan Kvarnström:

Oikeudenmukaisesti vihreä onkin punaista

2020-luvulla ratkaistaan, onko ilmaston lämpeneminen mahdollista rajoittaa globaalisti enintään 1,5 asteeseen . Kysymys on ratkaiseva ihmiskunnan ja biologisen monimuotoisuuden kannalta. Pidän itsestään selvänä, että ajanmukaisen sosialidemokratian päätehtävänä tällä vuosikymmenellä on oikeudenmukainen siirtymä. Toivon voivani selittää, miksi tämä on sosialidemokraattisten perusarvojen välttämätön seuraus sekä mitä haasteita me liikkeenä kohtaamme taistelussa tavoitteidemme saavuttamiseksi.

Voivatko sosialidemokratian arvot antaa vastaukset ilmastoa ja muuttoliikkeitä koskeviin kysymyksiin, vai pysyykö työväenliike välttämättä hajallaan meitä kerran yhdistäneiden perinteisen työväenliikkeen kysymysten sateenvarjon alla? Olen vakuuttunut siitä, että sosialidemokratialla on asiaan panoksensa annettavana ja että tämä on suorastaan nykyaikamme vakauden ja kehityksen ehdoton edellytys.

Demokratia. Solidaarisuus. Tasa-arvo. Kehitys. Nämä ovat mielestäni sosialidemokratian neljä peruspilaria. Kestävyys on meidän kaikkien yhteinen nimittäjä – kattorakennelma, jos niin halutaan ilmaista. Karkeasti yksinkertaistettuna sosialidemokratian periaatteena on politiikka, jonka tavoitteena on yhdenvertaisuus ja välineenä reformismi. Ilmastopolitiikan kannalta tämä tarkoittaa kahta asiaa: toisaalta ajatus tasa-arvosta tukee kunnianhimoista linjaa, mutta sen sijaan reformismin kärsivällinen tahti, jota yleensä on pidetty vahvuutena, uhkaa muodostua rasitteeksi tällä vuosikymmenellä, joka vaatii nopeita päätöksiä ja monien teknisten tekijöiden huomioimista. Sitä paitsi nämä päätökset vaikuttavat monien työväenliikkeen kannattajien elämäntyyliin ja identiteettiin.

Ilmastokriisi on myös tasa-arvokysymys, koska sen vaikutukset kohdentuvat epätasaisesti ja koska se on pystyttävä ratkaisemaan paitsi kestävällä myös yhdenvertaisella tavalla. Kriisi on niin ikään kansainvälinen ja sukupuolten tasa-arvoon liittyvä kysymys, koska ilmaston lämpeneminen vaikuttaa kaikista ankarimmin alhaisen tulotason maiden naisiin.

Ympäristö ja SDP – eräitä lähtökohtia

Juuri nyt maailmassa kulutetaan noin 70 prosenttia enemmän luonnonvaroja kuin vuosituhannen vaihteessa, mistä lähtien väestö onkin kasvanut muutamalla sadalla miljoonalla ihmisellä. Nämä ovat vain muutamia niistä lukuisista lähtökohdista, joiden pohjalta keskustelemme arvoistamme vuoteen 2030 saakka ulottuvalla vuosikymmenellä – 2030 on vuosi, johon mennessä meidän on täytynyt saavuttaa kestävän kehityksen globaalit tavoitteet.

Agenda 2030 on viime vuodet ollut SDP:n ohjelmatyön keskeinen lähtökohta. Ja tämä kannattaa sanoa: vuonna 2020 hyväksytty poliittinen ohjelma ja periaatejulistus ottavat sekä ilmastokriisin että oikeudenmukaisen siirtymän erittäin vakavasti. Sama koskee Rinteen/Marinin hallitusohjelmaa.

Kuitenkin on todettava, että koko kenttämme huomioiden emme ole mikään ilmastopoliittinen liike. Kunnianhimoinen linja on välttämättömyyden johdosta voittanut, mutta vielä on epäluuloa ja epäilyjä. Näillä ilmiöillä on ensisijaisesti kulttuuriin sidottuja etumerkkejä, koska jotkut edelleen pitävät kiinni väitteestä, että ympäristö ja työpaikat ovat toisensa poissulkevia.

Keskusteluissa työväenliikkeen tilasta olen usein saanut kuulla viittauksen Tage Erlanderin (1901–1985) sanoihin liikkeen kuuntelemisen merkityksestä. Siinä on kuitenkin ongelma: tänä päivänä on tosin liikkeitä, muun muassa ympäristö- ja ilmastoliike, mutta pääasiallisesti muualla kuin puolueen jäsenten piirissä. Koska emme ole enää entisenlainen suuri kansanliike, meidän on yhä enemmän peilattava päätöksemme ja toimintalinjamme perustavaa laatua oleviin arvoihimme.

Ekososialidemokratia

Ei ole mahdollista riittävästi korostaa, että pitkän päälle useamman asteen lämpeneminen ei ole sovitettavissa yhteen järjestyneiden sivilisaatioiden kanssa. Suhteessa uhkan vakavuuteen reaktiot ympäri maailman ovat olleet lievästi sanottuna riittämättömät: periaatteessa kaikki olemassa olevat maat ja järjestelmät ovat epäonnistuneet. Kylmän sodan päätyttyä julistettiin ”historian loppua”, ja markkinataloudellinen liberaali demokratia jäi tuolloin vaille haastajaa. Samalla ilmaston muutoksia on nyt perustellusti kutsuttu historian suurimmaksi markkinaepäonnistumiseksi.

Eli millaista järjestelmää ja politiikkaa nykyaikamme kaipaa, ja mikä on sosialidemokratian rooli tässä maailmantilanteessa? Yksi ilmastokysymyksen suurimmista ajattelijoista on mielestäni Naomi Klein. Hän toteaa teollisen sosialismin muodostaneen ympäristökatastrofin mutta rajattoman kapitalismin olevan ilmastokriisin pääsyyllinen. Hän myös lisää, että eräät maailman kaukonäköisimmistä ympäristölainsäädännöistä on laadittu vahvan sosialidemokraattisen perinteen omaavissa maissa.

”Tästä voimme päätellä, että sosialismi ei itsessään ole ympäristöystävällistä, mutta ihmiskunnan paras mahdollisuus selviytyä näyttäisi olevan uudenlainen demokraattinen ekososialismi, jossa kuunnellaan nöyrästi alkuperäiskansojen opetuksia kaiken elämän yhteen kietoutumisesta sekä velvollisuuksistamme tulevia sukupolvia kohtaan.”

Tunnen useita puoluetovereita, jotka voivat kannattaa edellä olevaa lainausta, ja tunnen myös useita, jotka nyrpistävät nenäänsä kuullessaan sanan ”ekologinen”. Tällainen jakaantuneisuus on ymmärrettävää. Ihmiset ovat liittyneet työväenliikkeeseen tarkoituksenaan toteuttaa sellaisia asioita kuin hyvät työolosuhteet, tasapuolinen oikeus koulutukseen ja resurssien oikeudenmukaisempi jakautuminen. Kun poliittinen agenda yhtäkkiä siirtyi ilmaston ja muuttoliikkeen kaltaisiin kysymyksiin, liike jakautui sisäisesti. Kun selvät vaihtoehdot ovat nimeltään Vihreät ja Perussuomalaiset, me jäämme puun ja kuoren väliin ja annamme ulospäin hapsottavan vaikutelman. Kultaisessa keskitiessä ei ole mitään pahaa. Se voi monessa tapauksessa olla hyvin perusteltu linja, eikä ole mikään itseisarvo pyrkiä olemaan toinen kahdesta vastakohdasta. On kuitenkin olennaista löytää relevantit ratkaisut kulloisiinkin ongelmiin. Loppujen lopuksi ne kysymykset, joiden ympärille sosialidemokratia syntyi – rauha, terveys, kehitys, tasa-arvo – ovat kiinteässä yhteydessä tämän päivän dominoiviin kysymyksiin. Meidän vaihtoehdollemme on akuutti tarve.

Kunhan vain olemme riittävän vihreitä, ympäristöpuolueita ei tarvita. Esimerkiksi Ruotsin sosialidemokraattien kunnianhimoinen ilmastopolitiikka on yksi syy sille, miksi sikäläinen ympäristöpuolue on vain vähäpätöinen puolue, jolla on rooli lähinnä blokkipolitiikan palasena, mikäli se onnistuu ylittämään eduskuntavaalien neljän prosentin äänikynnyksen. (Sivuhuomiona: norjalainen Miljøpartiet de grønne ei siinä onnistunut vuoden 2021 eduskuntavaaleissa, vaikka ilmastoa ja öljyä koskevat kysymykset olivat vaalien keskipisteessä.)

Jos me todistettavasti pystymme toteuttamaan kauttaaltaan oikeudenmukaisen siirtymän, oikeistopuolueet menettävät levottomuuteen, pelkoon, syrjäytymiseen ja syytöksiin perustuvan kasvualustansa. Tämä vaatii meiltä yhä konkreettisempia korvausmalleja sekä sitä, että asetamme selkeät kriteerit ja aikataulut sopeutumiselle, menetettyjen tulojen korvaamiselle, uudelleen koulutukselle sekä vaiheistamiselle.

Pandemia ja valtion rooli tienviitoittajana

Koronapandemia on osoittanut, että pystymme suuriinkin muutoksiin, jos tahtoa on: ihmiset ovat valmiit sopeuttamaan elämäänsä ja valtio on valmis johtamaan. Tämä pätee siitä riippumatta, olemmeko yhtä mieltä toteutetuista toimenpiteistä. Voimme kuitenkin olla yhtä mieltä siitä, että sopeutumistoimenpiteet ja taloudelliset panostukset eivät olisi olleet mahdollisia ennen kuin virus iski. Voimme tietenkin yrittää ottaa koronapandemiasta oppia ilmastokriisiä varten, kunhan pidämme niiden erot kirkkaana mielessä. Molempien kriisien yhtinen nimittäjä on niiden globaali laajuus ja valtion keskeinen rooli niiden ratkaisemisessa. Pysäytysnapin tilapäinen painaminen on kuitenkin aivan eri asia kuin yhteiskuntarakenteidemme pysyvä muuttaminen.

Valtioiden rooli tilaajina ja maksajina oli aivan keskeinen uusien rokotteiden kehittämisessä. Yleisesti voidaan sanoa, että valtiollinen pääoma ja valtion lupaukset voivat luoda muutostilanteisiin turvallisuutta ja ennustettavuutta, jotka puolestaan kannustavat yksityisiin investointeihin. Valtio voi niin ikään vaikuttaa hankintoja koskevilla määräyksillään. Näin voidaan luoda taattua kysyntää, minkä perusteella yritykset uskaltavat investoida. Omistajaohjauksen merkityksen on aiemmin nähnyt esimerkiksi siinä, että Ruotsin ja osittain myös Suomen valtio ovat niiden yhtiöiden keskeisiä omistajia, jotka ensimmäisinä valmistivat ruostumatonta terästä (SSAB, LKAB ja Vattenfall).

Toinen keskeinen kysymys on valtion keskeinen rooli resurssien keskittämisessä. Tarvitsemme enemmän energiademokratiaa. Naomi Klein muotoilee asian siten, että ”uusiutuvan energian tulisi aina kun mahdollista olla julkista tai yhteisöomisteista – niin että uusien teollisuudenalojen hyödyt eivät keskittyisi samalla tavalla kuin fossiilisten polttoaineiden”.

Ja aivan kuten koronakriisin käsittely sai maksaa paljon, myös ilmastokriisin hoitamisen täytyy saada maksaa – vaihtoehto on vielä kalliimpi. Palaan tähän myöhemmin. Vähätuloisten ja osittain myös yhteiskunnan keskialueella elävien ihmisten täytyy saada korvausta, kun energiakustannukset nousevat ja kun siirtymä toisinaan nostaa kustannuksia (toisaalta joskus todellakin saamme sekä puhtaampia että halvempia vaihtoehtoja). Valtion investointeja ja standardisointilainsäädäntöä tarvitaan, jotta yritykset voivat investoida turvallisesti.

Toivottavasti valtion rooli tulee myös olemaan ratkaiseva, kun kansainvälisen yhteisön ennemmin tai myöhemmin täytyy sopia ”geoengineeringin” eli ilmaston muokkaamisen säännöistä. Oma mielipiteeni tästä ilmiöstä on, että ilmastoa muokkaamalla vain huiputtaisimme itseämme takertumaan kestämättömään filosofiaan.

Yleisesti ottaen sosialidemokratialla on vahva usko demokraattisen valtion merkittäviin mahdollisuuksiin toimia ongelmien ratkaisijana. Tämä usko muodostaa enemmän kuin välttämättömän vastapainon oikeiston harhauskoon siitä, että markkinoiden näkymätön käsi voi ratkaista ongelmat.

Lyhyt vertailu Ruotsin sosialidemokratiaan

Käsittääksemme, mikä on sosialidemokratian keskeinen olemus eikä ainoastaan Suomen politiikkaa koskeva erityispiirre, meidän täytyy hakea inspiraatiota Ruotsista. Aloittakaamme Olof Palmesta, jota pidän poliittisena esikuvanani. Rehellisesti puhuen kyse on paljolti retoriikasta ja sanavalinnoista, koska sanat ja luomamme tunnelmat muodostavat sekä yhteiskunnallisia toimenpiteitä että arvoja vahvistavia toimenpiteitä. Vuoden 1969 puoluekongressissa Palme muotoili tavallaan sosialidemokratian ytimen:

”Yhteiskunnan elämiseksi ja henkiin jäämiseksi sitä on leimattava kokonaisvaltainen solidaarisuus, kyky eläytyä toisten ihmisten oloihin ja ehtoihin, yhteisvastuun ja osallistumisen tunne. Muuten yhteiskunta ennemmin tai myöhemmin luhistuu ahdasmieliseen itsekkyyteen. Ei koskaan ole heitä ja meitä, on ainoastaan meitä. Solidaarisuus on ja sen täytyy olla jakamaton.”

Palme halusi kääntää sosialidemokratian kasvot kohti ”tasa-arvoisuuden ja ihmisten välisen vapaan yhteisön leimaamaa tulevaisuutta”. Usein hän myös korosti kansainvälisyyttä sekä meidän aikanamme tarvittavia arvoja ja näkemyksiä. Edellä mainitussa kongressissa Palme määritteli sosialidemokratian keskeiset tehtävät 1970-luvun ruotsalaisessa politiikassa. Ensimmäinen tehtävä oli ”teknisen kehityksen aiheuttamien kohtuuttomien sosiaalisten seurausten estäminen”, toinen oli ”demokratian laajentaminen ja syventäminen” ja kolmas oli ”tasavertaisuuden puolesta toimiminen”. Kaikki kolme päätehtävää ovat päivänpolttavia edelleen nyt 2020-luvulla, mutta ne on tietenkin asetettava ilmastokontekstiin.

Ilmastoratkaisujen löytämisen ohella Ruotsin sosialidemokratialla on tulevaisuuden projekti, jonka Palmen seuraaja Ingvar Carlsson ytimekkäästi muotoili vuonna 2021: ”Olemme satokauden kynnyksellä. Tehtävänämme on korjata hyvinvointi ja sitten laajentaa sitä.”

Tässä kohtaa Ruotsissa on helpompaa olla vasemmistolaisena merkittävän relevantti kuin Suomessa, siellä kun on paljon oikeistolaista politiikkaa, johon tulisi puuttua: radikaalit yksityistämiset, poistetut verot sekä ei-demokraattiset piirteet, kuten mahdollisuus vakuutuksen avulla ohittaa julkisen hoidon jono. Pääministeri Magdalena Andersson onkin tänä vuonna ottanut selvästi kantaa demokraattisen kontrollin palauttamisen puolesta hyvinvointiin liittyvissä asioissa.

Meillä Suomessa on kyllä puutetta ja köyhyyttä, muttei samanlaista tarvetta korjata hyvinvointia kuin Ruotsissa. Me emme ole yksityistäneet hoivaa emmekä kouluja, me emme ole poistaneet varallisuuteen kohdistuvia veroja. Toisaalta taloutemme ei ole yhtä vahva kuin Ruotsin, joten meillä keskustellaan pikemminkin siitä, mihin meillä ylipäätään on varaa. Kysymys on hyvin ajankohtainen, sillä maassamme on valtava investointitarve, joka on asetettava oikeisiin aikapuitteisiin.

Siirtymäprosessin täytyy saada maksaa jonkin verran nyt, tai sitten se maksaa paljon enemmän myöhemmin. Kajsa Borgnäs on saksalaisen Stiftung Arbeit und Umwelt -ajatushautomon päällikkö ja Ruotsin sosialidemokraattisen ylioppilasliiton entinen puheenjohtaja. Hän kirjoittaa siirtymää koskevassa kirjassaan niin sanotun Stern-raportin vuodelta 2006 osoittaneen, että ”mitä aikaisemmin ja laajamittaisemmin me reagoimme, sitä halvemmaksi se tulee”. Ilmastokriisin seurausten hoitaminen tulee maksamaan paljon enemmän kuin tänä päivänä siirtymään tehdyt investoinnit.

Borgnäs tekee kuitenkin enemmän kuin vain referoi. Hän esittää ansiokkaan matkareitin kohti oikeudenmukaista siirtymää. Eräänä sosialidemokratian kannalta hyödyllisimpänä perusväitteenä pidän lausetta, että ”mitä korkeammat ilmastotavoitteemme ovat, sitä kunnianhimoisimpina myös sosiaalisten ja työpoliittisten tavoitteiden täytyy olla”.

Lisäksi Borgnäs korostaa, että ”sopeutumisesta kärsivien alojen työntekijöille tarvitaan konkreettisia ideoita myös siitä, miten heidän elinolonsa voidaan turvata matkan varrella, ei vain 30 vuoden päästä, vaan jokaisena päivänä”.

Johtopäätökset

Sosialidemokraattisten vaihtoehtojemme täytyy olla jotain enemmän kuin pelkkää keskustapolitiikkaa markkinaperusteisine ratkaisuineen, kuten taikausko päästökauppaan. Sosialidemokratia täytyy yhdistää ekologisen kestävyyden käsitteeseen, jotta pystyisimme vastaamaan ihmiskunnan kohtalonkysymyksiin oikeudenmukaisella tavalla. Perustavaa laatua olevat ajatuksemme demokratiasta, tasa-arvosta ja solidaarisuudesta voivat päätyä ainoastaan kunnianhimoiseen linjaan ilmastoa ja luonnon monimuotoisuutta koskevissa kysymyksissä.

Liikkeemme on ollut osittain jakautuneena ilmasto- ja ympäristökysymyksissä, koska puolueen valtakauden aikaan muut kysymykset dominoivat. Jos oli vastakkaisasettelua työpaikkojen ja ympäristönäkökotien välillä, valinta oli vaikea. Tänä päivänä sopeutuminen on huomispäivän työpaikkojen edellytys. Tulevaisuus muodostuu hyvin epävakaaksi, ellei ilmaston lämpenemistä pystytä pysäyttämään.

Meidän täytyy ratkaista eriarvoisuusongelmat, suosia uusiutuvaa energiaa mahdollisimman paljon ja toimia sen puolesta, että siirtymä yhdistyy tasapuolisempaan resurssien jakautumiseen. Siirtymästä täytyy tehdä sisällyttävä projekti, koska syntyvät uudet työpaikat eivät automaattisesti mene niille ihmisille, jotka menettävä työpaikkansa. Sosialidemokratia voi luoda toivoa siitä, että meidän ei ole pakko tinkiä todellisesta hyvinvoinnista siirtymän vuoksi, vaan päinvastoin voimme saada monella tavalla rikkaamman elämän. Kertakäyttökulttuuri ei todellakaan ole mitään todellista elämänlaatua.

Meidän ei tarvitse eikä meidän pidäkään muuttaa aatteitamme. Päinvastoin, meidän täytyy sukeltaa niihin syvälle voidaksemme vastata 2020-luvun valtaviin haasteisiin. Voi tuntua oudolta ja pelottavalta, että yhteiskuntamme ja elämämme täytyy muuttua suhteellisen paljon. Kuitenkin on vielä pelottavampaa ajatella, kuinka paljon meidän oma ja erityisesti tulevien sukupolvien elämä muuttuu, jos emme onnistu ajoissa muuttamaan suuntaa.

Naomi Klein, Tuli on irti – Maapallon polttava tulevaisuus, 2022, Into Kustannus, Helsinki.

Olof Palme, Att vilja gå vidare, 1974, Tidens förlag, Stockholm.

Daniel Suhonen, Vad hade Erlander gjort? Hur vi ska besegra högern och vinna framtiden, 2021, Verbal förlag.

Kajsa Borgnäs, Ingen tid för illusioner –- en reseguide, 2021, Atlas.